§1. Välttämättömyys olemiskysymyksen eksplisiittiseksi toistamiseksi

 Mainitttu kysymys on nykyään joutunut unohduksiin, vaikka aikamme pitää itseään edistyneenä siinä, että ”metafysiikka” on jälleen hyväksytty [obzwar unsere Zeit sich als Fortschritt anrechnet, die »Metaphysik« wieder zu bejahen]. Siitä huolimatta pidämme itseämme vapautettuina vaivasta sytyttää uudelleen γιγαντομαχία περὶ τῆς οὐσίας. [Gleichwohl hält man sich der Anstrengungen einer neu zu entfachenden für enthoben; Giganttien taistelua olemisesta, Platon, Sofisti, 245e-246e.] Kyse ei kuitenkaan ole aivan mistä tahansa kysymyksestä. Se on pitänyt Platonin ja Aristoteleen tutkimuksia hengissä, vain vaietakseen sen jälkeen – tutkimuksen varsinaisena temaattisena kysymyksenä [in Atem gehalten, um freilich auch von da an zu verstummen – als thematische Frage wirklicher Untersuchung]. Se, mitä he saavuttivat, on säilynyt moninaisine muutoksineen ja ”päällemaalauksineen” aina Hegelin ”logiikkaan” asti. Ja se, mitä aikoinaan ilmiöstä saatiin irti mitä korkeimmalla/suurimmalla ponnistuksella [höchsten Anstrengung], vaikkakin fragmentaarisesti ja alustavasti, on kauan jo sittemmin trivialisoitu.

Eikä vain sitä. Kreikkalaisten olemisen tulkintatavan perustalta on muodostunut dogmi, ei ainoastaan julista olemisen mielen kysymyksen tarpeettomuutta vaan myös hyväksyy/sanktioi kysymyksen laiminlyönnin [das Versäumnis der Frage überdies sanktioniert]. Sanotaan, että ”oleminen” on yleisin ja tyhjin käsite. Sellaisena se vastustaa jokaista määrittely-yritystä. Tämä yleisin ja sen vuoksi määrittymätön käsite ei myöskään kaipaa määritelmää. [Dieser allgemeinste und daher undefinierbare Begriff bedarf auch keiner Definition.] Kaikki käyttävät sitä jatkuvasti ja ymmärtävät jo, mitä sillä tarkoitetaan. Siten se, mikä salaisuutena/piilotettuna tuotti antiikin filosofialle levottomuutta ja piti sitä siinä [TAI: piti sitä yllä], on tullut päivänselväksi itsestäänselvyydeksi, niin että jokaista, joka vielä kysyy sitä, voidaan syyttää syyttää metodologisesta virheestä.

Tämän tutkimuksen alussa ei voida käsitellä yksityiskohtaisesti ennakkoluuloja, jotka kylvävät ja vaalivat jatkuvasti ajatusta olemisen kysymisen tarpeettomuudesta. Niiden juuret ovat antiikin ontologiassa itsessään. Tätä puolestaan voidaan tulkita asianmukaisesti – ottaen huomioon maaperän, josta ontologiset peruskäsitteet ovat kasvaneet, kategorioiden todistusten asianmukaisuuden ja kattavuuden suhteen – vain edellä selvitettyjen ja vastattujen olemisen kysymysten avulla. Haluamme siksi jatkaa ennakkoluulojen keskustelua vain siinä määrin, kuin sen avulla voidaan tuoda näkyviin välttämättömyys olemisen mielen kysymyksen toistamiseksi. Näitä on kolme:

1. ”Oleminen” on ”yleisin” käsite: τὸ ὄν ἐστι καθόλου μάλιστα πάντων. [Aristoteles, Met. Β.4, 1001a21.] Illud quod primo cadit sub apprehensione est ens, cuius intellectus includitur in omnibus, quaecumque quis apprehendit. ”Olemisen ymmärrys sisältyy jo kaikkeen, mitä käsitämme olevaksi.” [Tuomas v. A., S. th. II.1 qu. 94 a 2.] Mutta ”olemisen” ”yleisyys” ei ole suvun yleisyyttä. ”Oleminen” ei rajaa olemassaolon ylintä aluetta sikäli, kuin se on artikuloitu käsitteellisesti suvun tai lajin mukaan: οὔτε τὸ ὄν γένος. [Aristoteles, Met. Β.3, 998b22.] Olemisen ”yleisyys” ”ylittää” kaiken suvunmukaisen yleisyyden. ”Oleminen” on keskiaikaisen ontologian ilmaisun [Bezeichnung] mukaan ”transcendens”. Jo Aristoteles tunnisti, että tämä transsendentaalin ”universaalin” yhtenäisyys suhteessa sisällöllisten ylimmän suvun käsitteiden moninaisuuteen on analogian yhtenäisyyttä. Tällä löydöksellä Aristoteles huolimatta riippuvuudestaan Platonin ontologiselle kysymyksenasettelulle asetti olemisen ongelman perustavanlaatuisesti uudelle pohjalle. Hänkään ei kuitenkaan valaissut näiden kategoristen yhteyksien hämäryyttä. Keskiaikainen ontologia keskusteli tästä ongelmasta monin tavoin etenkin tomistisissa ja skotistisissa koulukunnissa saavuttamatta perustavanlaatuista selkeyttä. Ja kun Hegel lopulta määrittelee ”olemisen” ”määrittelemättömäksi välittömäksi” ja asettaa tämän määritelmän kaikkien muiden ”logiikkansa” kategoria-eksplikaatioiden perustaksi, hän säilyttää saman antiikin ontologian näkökulman, paitsi että hän hylkää Aristoteleen jo esittämän ongelman olemisen ykseydestä suhteessa sisällöllisten ”kategorioiden” moninaisuuteen. Kun siis sanotaan, että ”oleminen” on yleisin käsite, tämä ei voi tarkoittaa että se olisi kaikkein selkein ja ettei ei edellytä enempää pohdintaa/keskustelua [weiteren Erörterung unbedürftig]. Pikemminkin ”olemisen” käsite on mitä hämärin. 

 2. ”Olemisen” käsitettä ei voi määritellä. Tämä pääteltiin sen korkeimmasta yleisyydestä. [Cf. Pascal, Pensées et Opuscules (ed. Brunschvicg)6, Paris 1912, S. 169: On ne peut entreprendre de définir l’être sans tomber dans cette absurdité: car on ne peut définir un mot sans commencer par celui-ci, c’est, soit qu’on l’exprime ou qu’on le sous-entende. Donc pour définir l’être, il faudrait dire c’est, et ainsi employer le mot défini dans sa définition.] Ja oikeutetusti – jos definitio fit per genus proximum et differentiam specificam. ”Olemista” ei todellakaan voida ymmärtää olevana [als Seiendes]; enti non additur aliqua natura: ”olemista” ei voida määritellä siten, että se voitaisiin osoittaa olevaan [TAI: että siihen liitetään oleva, daß ihm Seiendes zugesprochen wird]. Olemista määritelmällisesti ei voi johtaa korkeimmista käsitteistä, eikä sitä voida esittää alempien käsitteiden avulla. Mutta seuraako tästä, ettei ”oleminen” enää voi aiheuttaa ongelmia? Ei suinkaan; tästä voidaan johtaa vain, että ”oleminen” ei ole sama kuin oleva [TAI: oleminen ei ole jotakin samanlaista kuin olevien oleminen, nicht so etwas wie Seiendes]. Sen vuoksi tietyissä rajoissa oikeutettu olevan/olevaisen määrittelytapa – perinteisen logiikan ”määritelmä”, jonka perusta itse on antiikin ontologiassa – ei sovellu olemiseen. Olemisen määrittymättömyys ei vapauta kysymyksestä sen mielestä, vaan se pikemminkin vaatii sitä.

3. ”Oleminen” on itsestäänselvä käsite. Kaikessa tietämisessä [Erkennen], väittämisessä [Aussagen], jokaisessa suhtautumisessa olevia kohtaan ja jokaisessa itsen-suhteessa-itseen [Sich-zu-sich-selbst-verhalten] käytetään ”olemista”, ja ilmaisu on ”ilman muuta” ymmärrettävä. Jokainen ymmärtää: ”Taivas on sininen”; ”Olen iloinen” jne. Mutta tämä keskimääräinen ymmärrettävyys demonstroi vain käsittämättömyyden. Se paljastaa, että jokaisessa suhtautumisessa ja olemisessa olevaa kohtaan piilee a priori arvoitus. Se, että elämme olemisen ymmärryksessä ja että olemisen merkitys on samalla hämärän peitossa, todistaa perustavanlaatuisesta välttämättömyydestä toistaa kysymys ”olemisen” mielestä.

Vetoaminen itsestäänselvyyteen on filosofisten peruskäsitteiden ja erityisesti ”olemisen” käsitteen yhteydessä kyseenalainen menettelytapa, jos siis ”itsestäänselvän” ja vain sen, ”yleisen järjen salaiset arvostelmat” (Kant), on määrä tulla ja pysyä julkilausutun analytiikan teema (”Filosofian toimi” [TAI: ”Filosofinen liiketoimi”, ”der Philosophen Geschäft”]).

 Näiden ennakkoluulojen tarkastelu on tehnyt kuitenkin selväksi, ettei meiltä puutu vain vastaus olemiskysymykseen, vaan itse kysymys on hämärä ja vailla suuntaa. Olemiskysymyksen toistaminen tarkoittaa: on ensin työstettävä riittävästi kysymyksenasettelua.